Avointa peliä: HPK-paita Prahassa 1992 – fanin muistoalbumi

1

Välillä on hyvä olla hiljaa ja kuunnella tarkasti, silloin kovalevylle tarttuu hyviä tarinoita. Nyt päästetään ääneen kokemuksen soundi ja vanha muistelo. Nykyaikaisesti voisimme vaikka tiivistää…  hämeenlinnalainen maailmalla hästäg kerhon pelipaita hästäg vyölaukku pakattuna.

Marko Syrjälä

“Vanha Tšekkoslovakia herättää paljon muistoja, MM-Kisat 1992 on yksi suurimmista. Nyt pitää muistaa, että kaikki oli vielä silloin vanhan mallin mukaan maassa. Lähteissäni kävin kysymässä Haapamäen Jarilta pelipaitaa rekvisiitaksi mukaan reissuun. Paita löytyi ja se olikin sitten koko reissun päällä. Prahaan päästyäni päätin lähteä taksilla kohti hotellia, koska muu porukka oli tulossa vasta myöhemmin eri lennolla. Matkalla juttelin taksikuskin kanssa sujuvalla rallienglannilla ja kuski näytti matkalta koulua, missä hänen poikansa opiskeli, pääaineenaan jääkiekko. Majoituimme hotelli Atriumiin, joka oli ihan viiden tähden hotelli. Ehkä juuri tämän takia kun tulin paikan päälle aikaisemmin muuta seuruetta, ei huoneen saannista ollut mitään puhetta ilman varausnumeroita. Matkalaukut piccolo vei kyllä todella nopeasti, ei mitään hajua minne, mutta hyvin löytyi aikanaan.

Menin odottamaan muuta seuruetta hotellin baariin ja samassa paikassa oli myös selostajasuuruus Anssi Kukkonen. Kyllä suomalainen suomalaisen tuntee ja siinä turistiin yhdessä muutamat kaljat. Yksi mieleen jäänyt yksityiskohta oli kun kävelimme Prahan kukkuloilla, niin siellä oli baari, jossa vodkapaukku maksoi yhden markan! Myös sen muistan kun jonain iltana kadulla käveli vastaan Ruotsin joukkue – jumalaut’ että he näyttivät hirveän kokoisilta kaapeilta. Ei tullut ikävä Waltteri Immosen saappaisiin.

Kisat menivät hienosti ja paikallinen kulttuuri oli erittäin ystävällistä. Meillä oli jäähallin katsomossa sellainen oma leiri, mihin haettiin vuorollaan syötävää ja juotavaa. Hallin henkilökunta tuli hyvin tutuksi viikon aikana. Kovasti kyselivät Suomesta ja meikäläisen päällä olleesta HPK-paidasta.

Tuli aika nyt jo legendaarisen Tšekkoslovakia – Suomi välierä pelin ja jännitti niin pirusti. Mentiin rankkareille asti, viimeisenä ampumaan asettui Kerhossa silloin pelannut Tomas Jelinek, jonka vedon -kuten kaikkien muidenkin punapaitaisten- Suomen maalivahti Markus Ketterer torjui. Samalla hetkellä kun leijonien finaalipaikka varmistui, hyppäsin ilosta ilmaan ja löin pääni loistelamppukiskoon. Vanhassa jäähallissa kaikki oli siihen aikaan rakennettu – sanotaanko vaikka – vähän erilailla.

Suomen joukkue juhli jäällä, meikäläisten yläpuolella kipinät sinkoilivat ja päästäni tuli verta. Samalla hetkellä kaksi järjestyksenvalvojaa tarttui molemmin puolin käsiini kiinni ja lähtivät sanaakaan sanomatta viemään minua pois. Käveltiin hallin pääkäytävällä ja kaikki tutut myyjät olivat ihmeissään, että mitä on tapahtunut, kun paikalliset järjestysmiehet vievät ja päässä on haava.

Itselläkin oli vähän outo olo, että mitäs nyt tapahtuu? Pääkäytävältä poistuimme yhdestä ovesta, jonka jälkeen hallin kolkkous betoniseinineen oli ns. käsin kosketeltavissa – elleivät virkamiehet olisivat pitäneet käsistä kiinni. Ei mitenkään kovakouraisesti, mutta sen verran asiallisesti, että tiesin, että muutakaan en voi kuin seurata. Pääsimme sokkeloista käytäväviidakkoa kuljettuamme yhden kopin luokse, jonka sisällä odotti mies. Tässä vaiheessa vartijat päästivät minusta irti. Siinä minä seisoin HPK:n paita päällä, vyölaukku lanteilla, jossa pieni Suomen lippu pystyssä…olo oli kuin kysymysmerkillä.

Selvisi, että huoneen mies on jonkunlainen turvallisuuspäällikkö. Hän oli erittäin niukkasanainen ja kysyi onko meikäläisellä passia mukana. Jostain syystä olen aina halunnut pitää passia mukana, jotenkin omana turvana. Tälläkin kertaa se oli vyölaukussani, josta sen kaivoin esille. Käsittämätön asia oli että vanhassa Tšekkoslovakiassa 90-luvun alussa henkilöllä oli pöydällä laite, johon hän syötti passin ja ilmoitti sen jälkeen, että olet näköjään ihan syntyperäinen suomalainen? Vaistosin, että hän oli koneelta nähnyt, etten ole vaaraksi kuin hallin loistelampuille. Ajattelin että kohta pääsen pois…

Sitten hän totesi, että taidat olla kova kiekkofani? Nyökkäsin ja juuri kun olin vastaamassa, hän otti passini ja lähti kävelemään pois huoneesta.  Mietin, että mitä hemmettiä nyt tapahtuu, mutta perässä oli mentävä, hänellä oli koko ajan minun passini. Lähdimme jälleen kävelemään hallin piilossa olevia käytäviä pitkin poikin, päällikkö edellä, minä perässä ja vartijat peräpään valvojina. Jossain vaiheessa aloin tuntemaan kylmyydestä, että ollaan jo lähellä jään tasoa, silloin alkoi jo vähän mielessä kalvamaan tarinat suomalaisista turisteista vanhassa Neuvostoliitossa. Suoraan sanottuna, alkoi vähän kylmäämään mihin suomipoikaa viedään opetettavaksi.

Matka jatkui ja jossain vaiheessa kävelimme läheltä pelaajakäytävää. Pelaajakäytävällä seisoi myös Harri Lintumäki vaimonsa kanssa. Voin vain kuvitella, mitä he miettivät kun Prahan jäähallissa näkyy HPK:n pelipaita, selässä lukee #9 Haapamäki ja paidan kantajalla on paita ja otsa veressä. Seuraavaksi nousimme vaihteeksi vähän ylöspäin, jossa oli iso aula, jonka päässä oli isot mahonkiset pariovet. Päällikkö koputti oveen ja sisältä kuului paikallisella kielellä varmaankin lupa tulla sisälle. Päällikkö ilmoitti vartijoille napakasti, että he jäävät tähän ja meikäläinen tulee vain hänen kanssaan sisälle. Ymmärsin itsekin asian erittäin hyvin vaikka puhuivat paikallista kieltä.

Sisälle astuessamme iso huonekompleksi oli kalustettu viimeisen päällä, kaikki seinät olivat täynnä maajoukkueen voittamia pokaaleja ja palkintoja. Olin päässyt paikallisen jääkiekkoliiton pyhimpään tilaan. Huoneessa olevat pukuherrat kuuntelivat päällikön selostuksen tilanteesta ja tämän jälkeen vastaanotto oli todella lämmin. He katsoivat haavani, joka oli jo vain kuivunut veritahra, antoivat paperia ja onnittelivat loppuottelupaikasta. Totesivat vain, että nyt hoidatte Ruotsin, nyt on teidän mahdollisuus.

Hetken aikaa juttelimme jonka jälkeen päällikkö lähti viemään minua kohti pääkäytävää. Siellä muu seurueeni odotteli ihmeissään, että mitä on tapahtunut. Päällikkö taputti minua vielä olalle ja antoi passini takaisin ja toivotti onnea finaaliin. Muu ryhmäni halusi toki heti vastauksia, että mitä oli tapahtunut. Totesin vain, että nyt tämä poika tarvitsee vodkaa muutamalla markalla ihan ensimmäiseksi.

Seuraavana päivänä oli finaalipäivä, oli aika hauskaa, kun kaikki myyjät vuorotellen riensivät luokseni kyselemään mitä oli tapahtunut. Numero yhdeksän oli palannut. Vaikka Ruotsi voittikin kultaa samana iltana, niin minä ainakin muistan ikuisesti Suomen ensimmäisen MM-mitalin jääkiekossa.”

Jokke – Hämeenlinnalaisen jääkiekon ystävä jo 60-luvulta

10.12.2015 17:44

Jaa artikkeli: