Avointa Peliä: Onko peliä ilman tunnetta?

Avointa peliä – blogistin näkökulmakirjoitus kiekkokeskusteluiden kuudenneksi kenttäpelaajaksi.

Jääkiekkokeskustelut ja niiden laatu ovat olleet paljon esillä eri medioissa. Lajin ykkösasema satavuotiaassa maassamme takaa jatkuvan medianäkyvyyden sekä pinnalla olon. Aina kun on rakkautta, on myös vihaa. Tässä maassa ikävä kyllä jotenkin aina kärjistyy varsinkin se negatiivisuus. Se tie ei johda mihinkään hyvään, mutta eri mieltä saa ja pitää olla, se lisää keskustelua. Mitä enemmän keskustelemme, sitä laajemmin näemme. On hienoa saada olla osa suomalaista kiekkokirjoittelua!

Mutta nyt ei saunota yksin. Otetaan tunne mukaan löylyihin, sanana, ei tuntemuksena. Pitkän aikaa on ollut isomman kynän omaavilla toimittajilla tarve erottaa pelistä tunne ja pelikirjakiekko. Miksi? On ollut todella isona kysymyksenä lukiessani ja pohtiessani tekstejä sekä asiaa kokonaisuudessaan. Viimeisimpänä kotikylän omat saunamajurit Petteri Sihvonen ja Samuel Savolainen, joista ensimmäisen uskon vain olevan otettu, siitä että joku muukin haluaa myös kärjistää, tarttua sanoihin ja ennen kaikkea heittää näkemyksiä hienosta lajista nimeltä jääkiekko.

HIFK:n uusi Urheilutoimenjohtaja Tobias Salmelainen mainitsi haastattelussaan, että hän haluaa, että joka pelaajasta välittyy tunne katsomoon asti. Pidin lausetta erittäin hienona, aikana, jolloin peleissä käyminen on jopa taloudellinen valinta ja Liiganpelien tasosta joutuu olemaan oikeasti huolissaan. Jäähallille tullessa ei voi olla varma, onko tänään hyvä peli vai huono peli. Mikä tekee hyvän pelin? Mikä tekee huonon pelin? Ensimmäisenä väitän, että tunteen puuttuminen tai tunteen mukana oleminen. Pelaajien kaartelu ja kiertely, varovainen virkamieskiekko, mukavuusalueella pysyminen ei kuulu ammattilaisurheiluareenalle. Ja se näkyy katsomoon asti todella hyvin. Jos pelissä ei tapahdu mitään, niin meillä on ongelma… tunnepuolella! Vanha kiekkototuus pätee edelleen, jos kaikkesi annat, niin hävitäkin saa!

Sitten on pelisysteemi, mikä on tärkeä selkäranka, mikä pitää olla ja koko joukkueelle selkeä. Ilman sitä kokonaisuus hajoaa ja pelaajat pelaavat nopeasti eri sivulla, mistä tulee ongelma koska on joukkuelajista kysymys. Samalla kun on tämä mihin nojata, pitää ymmärtää, että se ei riitä tasapainoon. Kentällä on vastustaja, kentällä tapahtuvia tilanteita et voi ennakoida, sinun pitää pystyä pelaamaan myös vaistoilla. Tunnista tilanne, vaihtoehdot ja valitse toimivin, ei sitä, mitä on piirretty koko kausi fläppitauluun, jonka myös vastustaja jo todennäköisesti tietää.

Tunne, halu, jääkiekko, kaksinkamppailupeli, joukkue, tuki, yhteistyö, voittaminen, tavoite, samanvärinen paita ja pelitapa… voitko jättää jonkun pois pilaamatta hyvän pelin kokonaisuutta? Miksi pitäisi jättää?

Nyt keskusteluissa väitetään, että jos pelissä on tunnetta, niin se ei ole voittavaa lätkää? Heitän toiseen suuntaan yhtä kärjistäen. Jos pelissä ei ole tunnetta, se ei kiinnosta ketään! Hyvänä esimerkkinä menee Jukka Rautakorven valmentama HPK kausi, joka päättyi hopeamitalit kaulassa. Vaikka pelattiin finaalissa, suurin mielipide kaudesta oli monella hämeenlinnalaiselle häpeä. Se ylikliininen ja pelon varovainen stigapeliä muistuttava antijääkiekko oli voittavaa, mutta ei mitään muuta. Kommentti eräältä vuosikymmeniä hallilla vaikuttaneelta hienolta herrasmieheltä tiivistää kaiken ”en halua, että tuolla pelillä voitetaan kultaa!”

Nyt kun on menty päästä päähän, niin on hyvä jarruttaa. Miksi ihmeessä näitä asioita ei voi yhdistää? Hyvä systeemi ja tunne? Taitopeli ja taklaukset? Lintumäkikiekko ja santapaperi? En ymmärrä, miten sulkevat toisensa pois. Kukaan ei ole puhunut koheltamisesta, kukaan ei ole puhunut turhaan taklaamisesta, mutta ihmetellyt olen taklaamattomuutta, kun on paikka. Ylivarovaista? Henkisen puolen merkityksen aliarviointia? Tällä kaudella kolme peliä Rinkelinmäeltä TPS, Pelicans ja Sport vieraana, näitä pelejä yhdistää se, että vastustaja vei taklaukset loppuun asti, Kerhon oli tehtävä samoin, kun perseeltään jäästä nousi (kärjistys). Tuloksena riistoja, tukitoimintojen selkeyttä, lyhytsyöttöpeliä, tunnetta, halua ja kolme voittoa! Pelin tasoa kehuttiin mediassa. Pelissä mentiin, ei mietitty (liikaa), edelleen yhdistävä tekijä: Kerhon kauden parhaat pelit kotikaukalossa! Oli tunnetta ja oli pelisysteemiä, samassa pelissä. Miksi vain joskus?

Eli ei ole sittenkään mahdotonta yhdistää?

Ei ole kyllä koskaan ollutkaan!

Tämä kirjoitus ja mielipide on vain ja ainoastaan allekirjoittaneen. Kirjoituksessa ei ole hakattu mailoja poikki, poltettu puoluekirjoja, eikä rakennettu salaliittoja. Myös kaikkien autojen renkaat ovat ehjät edelleen. Ja näin ne pidetäänkin, samoin kuin kiekko ja keskustelut liikkeellä!

Avointa Peliä – Marko Syrjälä